No more nights

I hate the world without Peter Steele.


It's all so empty.

Valintahaastattelu

On se niin kiva tämä aika vuodesta varsinkin kun se nyt pitää elää uudelleen toisena vuonna putkeen. Eli opiskelemaan haku. En edes oikeasti tiedä minne haluaisin, mutta pahinta on se että paikka pitää valita jotenkuten sen mukaan että missä ei olisi mitään KAMALAA. Kamalaahan on siis esitelmät, puhuminen ja kaikki sellainen. Tuskin niitä voi missään edes välttää... Silti yritän. Harjoitushan tekee mestarin ja niin edespäin, mutta itselläni se ei ole toiminut. Jännittäminen on mennyt vain pahemmaksi. Enkä edes osaa sanoa sitä varsinaisesti jännittämiseksi.

Nyt on sitten tullut postissa kutsu valintahaastatteluun. Taisi tulla jo viime viikolla se kirje. Tällä viikolla olen sitten jo oikeasti jännittänyt sitä! Mahaan koskee, huono olo ja koskee vielä vähän lisää mahaan, ahdistaa. Enkä ole vielä edes täyttänyt sitä kyselyä tai lähettänyt ilmoittautumislappua. Eihän ne vielä edes tiedä olenko tulossa ja silti jännittää! En itsekään vielä tiedä olenko edes menossa. Se kuulostaa aikalailla pahimmalta tilanteelta minne voin itseni saattaa. Yritän psyykata itseäni ja hetkellisesti se toimiikin, mutta kun elimistö ei vain usko mitä aivot sanovat.

Kai sitä pitäisi vain ilmoittautua ja kärsiä nämä kolme viikkoa rohkeasti. Hauskaa se ei kyllä todellakaan tule olemaan. Tunnin haastattelun takia tällaistä?? Ei reilua. Sitä paitsi tiedän aika tarkkaan että minä tulen sinne pääsemään opiskelemaan. Kunhan nyt vain saisin itseni sinne haastatteluun ja saisinkin mutta hieman hankalaa se on jos olen pää vessanpöntössä tai vastaavaa. Sinne ei ole paljoa hakijoita ja minulla on ihan suht hyvät ylioppilasarvosanat ja se on kuitenkin "vain" ammattikoulu. Pakkohan niiden on näin tunnollinen ylioppilas ottaa. Haluan sinne opiskelemaan, mutta silti pelkään ettei se opiskelu olekaan sellaista kuin kuvittelen. Tietenkin kuvittelen myös pahinta, mutta silti toivoisin että vaatetusala olisi juuri sitä itseään että tehdään vaatteita. Eikä leikitä. Muutenkin kamalaa mennä niiden teinien kanssa kouluun.

Pitäisi jotenkin selvitä tästä kaikesta. Inhottavaa aikaa tämä kevät ja silti se on niin kivaa aikaa. Kun on valoa ja kaikkea. En edes tiennyt että voisin pitää keväästä, mutta ilmeisesti sitten niin. Kunhan joku vain keksisi jonkin pillerin, jolla saisi mahakivut pois kun jännittää. Tai jos joku osaisi terapioida minusta tuon jännittämisen pois. Se alkaa olla aikalailla ylimitoitettua enkä itse osaa sille oikein mitään tehdä. Yritän kyllä. Se vain on liian vahvaa. Ehkä syksyllä voisin miettiä terapiaa uudestaan... Ja elättelen toivoa että vaikka koulukuraattori osaisi sitten tulevassa opiskelupaikassa auttaa. Ettei tarvitsisi itseään ihan tappomeininkiin laittaa.

Pitäisi aloittaa yliopistonkin pääsykokeisiin lukeminen. Ne eivät sentään jännitä, vaikka joitakuita kuulema jännittääkin. Eihän sinne mennä kuin kirjoittamaan ja istumaan? Mitä jännittävää siinä on... No ehkä ne vähän itseänikin jännittävät, mutta se ei ole mitään verrattuna esimerkiksi juuri tuohon haastatteluun. Hrrr. Minähän jännitän nykyään kaikkea.

Päivät kuluvat tässä nyt kotitöitä tehdessä ja koiran kanssa ulkoillessa. Luen erästä blogia alusta ja yritän päästä siinä ajan tasalle. Pitäisi lukea myös kirjoja, mutta se maistuu nyt hieman puulta kun sitä sai tenttejä varten niin paljon urakoida. Pääsin kyllä tentit läpi ja nyt pitäisi vain saada todistus perusopinnoista, jee! Osaanhan minä jotain. Kunhan ei tarvitse esiintyä...

In loving memory of Peter Steele

14. huhtikuuta kuoli palanen minuakin.

Ei tätä pysty käsittämään.

Vaikka kaikki tämä tuntuu typerältä ja säälittävältä niin tiedän miltä tuntuu menettää joku läheinen. Ja tämä tuntuu samalta.

Miksi kaikki tärkeimmät lähtevät?

Tulee kamala ikävä ja pelottaa että muutkin katoavat. Silti pelko on suurimmaksi osaksi kokonaan poissa. Mitä väliä tällä hetkellä on melkeinpä millään? Mitä väliä jollain lakolla tai koirankakoilla tien varressa?

Maailmasta on poistunut hieno ihminen. Maailma on taas astetta huonompi paikka. Ja nyt pitäisi löytää jostain se uusi toivonkipinä. Type O Negative on muuttanut elämääni paljonkin ja parempaan siis. Kasvattanut, ollut ajatuksissa läsnä ja seurana musiikin muodossa. DVD:tkin on moneen kertaan katsottu. Aina olen toivonut että vielä livenäkin heidät ja Peterin näkisin. Nyt se toivo on mennyt ja sen asian kanssa on opeteltava elämään. Tavallaan elämässäni ei mikään näkyvästi muutu, mutta silti muuttuu melkein kaikki.

You changed me forever.

Peter Steele 1962-2010

If you feel better

Aikaa on taas vierähtänyt. Ei sillä että se olisi mennyt nopeasti. Enimmäkseen sellaista matalalentoa tämä on ollut, aallonpohjalla maleksimista. Nytkin olen ollut viikon melkein kipeänä ja antiobioottikuurinkin eilen sain. Väsyttää kamalasti eikä tenttiin lukemisestakaan ole oikein tullut mitään. Miten oikein ehdin ne kaikki kirjat lukea...

Kesätyöt stressaa ja pääsykokeet ja enemmän vielä se että sinne opiskelemaan varmaan pitäisikin sitten syksyllä mennä. Kesätöitä ei vielä ole tiedossa ja ahdistaa nimenomaan se että JOS niitä saa. Käsittämätöntä. En vain tunne jaksavani mitään töitä tällä hetkellä, mutta kai se olisi rahaa hieman tienattava, jos aiomme pois muuttaa täältä vanhempien nurkista. Sitten pitäisi vielä niistä opiskelupaikoista päättää luultavasti mihin menee, jos niihin pääsee.

Kauhea kaipuu näkemään Depeche Mode uudestaan! DM:ää on tullut kuunneltua melkoisesti. Poisonblackin uuden levyn pyöräytin kuuntelussa ehkä kahdesti ja sitten se jäi. Pitäisi ehkä kuunnella sitä enemmän että se aukeaisi, mutta kun ei huvita. Depeche Mode himottaa paljon enemmän. Stripped on ollut viime päivien suosikki. Ne sanat ovat jotain maagista, samoin kuin se tunnelma ja tietysti Daven ääni. Ehkä tulisivat uudestaan Suomeen vaikka 2014?

Kaikesta huolimatta tämä päivä tuntuu olevan hieman parempi. Oli mukava herätä kun ei koskenut mihinkään.

Take your drugs

Väsyttää tuhottomasti vaikken tänäänkään ole juuri mitään "järkevää" tehnyt. Elämä alkaa ehkä hieman voittamaan. On se niin kummallinen asia se keikanjälkeinen alakulo. Sitten siitä ei tavallaan halua edes eroon, että muistaisi ja tuntisi edelleen kaiken.

Piti herätä aamulla ennen seitsemää, että ehdin ajaa kaupunkiin psykiatrian lääkärille. Ei kyllä oikein innostanut kesken unien nousta ja ajaa yhteensä 50 kilometriä vain sen takia, että sain istua lääkärin luona noin vartin kuuntelemassa, miten lääkkeet nyt olisivat niin järkevä juttu. Eikä se edes tiedä, että hankin sillä reseptillä ne lääkkeet ja palautin kuitenkin myöhemmin ne apteekkiin. Nyt se siellä luulee, että minulla on resepti, jolla voin halutessani aloittaa lääkityksen. Toivottavasti tein kuitenkin kantani tänään aika selväksi ettei minua lääkkeet kiinnosta. Ei se lääkäri tainnut oikein tajuta tai edes haluta tajuta kantaani asioihin. Ei ollut yhtä epäystävällinen kuin viimeksi, mutta ei sitä silti miksikään päivänsäteeksikään voisi sanoa... Mikä niissä lääkkeissä aina on, että ovat niin autuaaksitekeviä? Vastahan oli juttua tutkimuksista jossain, että masennuslääkkeet eivät toimi hyvin kuin vaikeasti masentuneilla. Muilla lähinnä haittavaikutukset ovat pahempia kuin itse masennus.

Väsyttää väsyttää väsyttää. Poden huonoa omaatuntoa siitä etten tee päivisin mitään. Mutta luinhan minä tänäänkin 65 sivua tenttikirjaa olkoonkin romaani. Kai sekin jotain on. Eikä muutenkaan olisi mielestäni kannattavaa mennä työharjoitteluun enkä nyt edes minnekään kouluun päässyt ylipäätään. Ei voi mitään.

Tekee mieli jäätelöä. Kun nyt vihdoin on sitä Ben & Jerry's:iä pakastimessa varmaan vuoden odotuksen jälkeen.

The way you move has got me yearning

Ehkä oli joku paras keikka taas ikinä. Sitä myötä on nyt sitten keikanjälkeinen masennuskin samaa sarjaa. Kyllä, sellainenkin termi on pakko olla olemassa. Oli hauska reissu. Hieman ahdisti enkä voinut kunnolla syödä, mutta ei ollut ihan järjettömän huono olokaan.

Ihan mahtavaa oli olla Hartwall Areenalla yläkatsomossa ja tuntea musiikin jytinä koko kehossa. Parasta oli tietenkin se, että äidilläkin oli hauskaa. Kiva nähdä sen hymyilevän sillä tavalla.

Nyt taas täällä kotona ja ulkona tuiskuttaa lunta eikä ole edes kovin kylmä. Pitäisi saada puhtia lukea ja tehdä kaikenlaista muutakin. Ei vain ole minkäänlaista motivaatiota.

"I was born with the wrong sign
In the wrong house
With the wrong ascendancy
I took the wrong road
That led to the wrong tendencies
I was in the wrong place at the wrong time
For the wrong reason and the wrong rhyme
On the wrong day of the wrong week
I used the wrong method with the wrong technique"
- Depeche Mode: Wrong

Suvantovaihe

Taas on kirjoittaminen jäänyt. Ei vaan ole ollut sellaista asiaa, minkä olisi saanut järkevään muotoon tänne asti.

Huomenna Helsinkiin katsomaan Depeche Modea. Sitten on sekin koettelemus ohi. Voihan siellä olla ihan kivaakin. Toivottavasti ainakin äidillä on kivaa. Senhän takia minä sinne pääasiassa menen...

Mieliala on nyt ollut parempi varmaan viikon ajan. Ihan mukavaa. Silti pelottaa, että millon tästä taas romahdetaan alas. Pitäisi tässä ihan lähiaikoina päästä testailemaan uusi terapeutti. Se maksuasia vain mietityttää, että paras sitten olla mahdollisimman hyvä terapeutti, jos alan siitä ihan rahaa jatkuvasti maksamaan ja sopimuksen tekemään.

Emilie Autumnin kirja edelleen kesken ja se auttaa kaikessa. Aivan mahtava teos kaikin puolin.

How I hate the morning...?

Heräsin jo ties miten aikaisin tänään. Naisten vaivoja, tottakai... Sitten muutenkin tuntui kaatuvan kaikki maailman asiat niskaan. Onneksi poikaystävä oli taas vieressä ja sai jutella. Harmi kun sen piti äsken lähteä töihin.

Piti laittaa opettajalle sähköpostia, koska en ehtinyt ilmoittautua yhteen kirjatenttiin. En ymmärrä miten ilmoittautumisaika voi loppua niin aikaisin kun tenttiin on kuitenkin vielä aikaa. En minä silloin ollut vielä edes kirjaa saanut, että olisin voinut lukea. Silti ehdin ihan hyvin lukea. Toivottavasti se nyt vastaa ja päästää minut siihen tenttiin. Ei ole yhtään yleistä tenttipäivää muuten vapaana koko keväänä. Kädet tässä ihan hikoilee ja ahdistaa...

Avasin tänä aamuna myös Faith and the Musen ankoku butoh -paketin. Luulin, että se oli eksynyt postiin ja laitettiin jo viestiä niille, että missä se mahtaisi olla ja meinasivat lähettää uuden. Tänään sitten katsoin sähköpostin ja olivat laittaneet etteivät ole lähettäneet vielä uutta. Uskalsin sitten avata sen paketin ja kyllä kannatti. Tuli mukana jopa tarroja ja mikä hauskinta: The Romantic-Goth -värityskirja. Eihän siinä paketin tulemisessa kestänytkään kuin puoltoista kuukautta... Emilie Autumninkin paketti tuli nopeammin vaikka oli rutkasti isompi. Emilie voisi kyllä kanssa liittää mukaan jotain ekstraa. Varsinkin kun kirjansa julkaisupäivää piti siirtää moneen kertaan. Mutta on se kirja sen arvoinenkin. Nyt en ole pariin päivään sitä juuri lukenut näiden muiden stressien takia. Ehkä kohta on mielekästä aikaa sitä lukea.

Äiti menee tänään käymään lääkärillä niin kuullaan taas jonkinlainen tuomio. Olisi kiva kerrankin kuulla jotain hyviä uutisia tai edes toivoa antavia.

Sekavaa

Blogi on niin helppo unohtaa. Enhän minä osaa sitäkään pitää tai kirjoittaa kiinnostavasti, jotta blogilla edes olisi joku tarkoitus. Sitten jää helposti myös ihan paperipäiväkirjan kirjoittaminen. Miksi sitä edes pitäisi, jos ei huvita...

Tunnen huonoa omaatuntoa kaikesta. Siitä miten kamala tyttöystävä olen. Siitä miten en ikinä saa mitään aikaan. Jopa jumppatuokioista on huono omatunto jo, vaikka en ole tehnyt niitä kuin ehkä kolme kertaa enkä ole edes päättänyt ottaa sitä tavaksi. Tuntuu etten ansaitse mitään. Ja tiedän, että siihen on syynsä. Se, että olen kamala ihminen suurimman osan ajasta enkä todellakaan ansaitse mitään ellen tee sen eteen kovasti työtä. Olen ilkeä/kamala/laiska/ikävystyttävä eikä minulla todellakaan ole mitään arvoa. Kunhan nyt vain satun olemaan täällä.

Olen meinannut tänään jo kahdesti nukahtaa päivällä. Ehkä siitä voi syyttää naapureita, jotka jälleen laittoivat pyykinpesukoneen päälle ennen kahdeksaa aamulla. Se jyrinä kuuluu liian hyvin seinän läpi. Jotenkin tänään vielä pahemmin kuin aikaisemmin. Sitä ehti miettiäkin, sillä he pesivät pyykkiä toisenkin kerran päivän aikana. Odottelen tässä, jospa kolmas kerta vielä toden sanoisi. Miten yhdeltä tai kahdelta ihmiseltä voi tulla niin paljon pyykkiä... Tai mitä nyt ikinä tekevätkään. Olen siis ollut tänään erittäin väsynyt. Mutta milloinpa en itse asiassa olisi... Nyt sitä vain lisää allergialääke, jota lääkäri määräsi rutisevaan korvaani. En puolen kuurin jälkeen vieläkään tiedä mitä helpotusta piristävän allergialääkkeen käytöllä on korvaani. Se lääke on nimenomaan piristävä eli en ole öisin saanut kovin helposti nukuttua, mutta kyllä se myös allergialääkkeille tyypillisesti aiheuttaa melkoista uneliaisuutta. Melkoinen oravanpyörä? Onneksi sivuvaikutukset ehkä tuntuvat hieman helpottavan, mutta siltikään en ole huomannut mitään varsinaisia vaikutuksiakaan.

Viime päivinä olen taistellut tenttiin lukemisen kanssa ja jopa pysynyt aikataulussa kolmen päivän ajan. Hurraa minä! Siltikään en ole tyytyväinen. Pitäisi lukea enemmän. Pitäisi ymmärtää enemmän... En ole tyytyväinen mihinkään. Joskus sentään tuli hyvä olo siitä, että sain luettua, ei vaan nyt. Ilon aiheena on ollut viimein postin mukana saapunut Emilie Autumnin The Asylum For Wayward Victorian Girls -kirja. Sen osalta vuorostaan harmittaa se, etten voi lukea sitä milloin ja miten paljon haluan, vaan ensin on saatava tenttiin luku alta pois ja sitten olenkin jo niin väsynyt, että ei jaksa niin paljoa kiinnostaa. Epäreilua.

Masentaa. Aika lipsuu pois enkä ikinä saa tehtyä niitä asioita, joista sanon, että "silloin joskus...". Tiedostan asian, mutta silti en vaan löydä työkaluja sen korjaamiseen. Entä jos kohta havahdun ettei aikaa enää olekaan. Enkä jaksa välittää edes siitä ajatuksesta tarpeeksi.

Minulle olisi ehkä tiedossa uusi terapeutti. Vaikea sopeutua ajatukseen, koska siitä pitäisi maksaa jonkin verran, ei paljoa, mutta tarpeeksi ollakseen ehkä liikaa joskus opiskelijabudjetilla. Enkä voi uskoa, että minulle löydettäisiin juuri sopiva terapeutti ainakaan ensiyrittämällä. Haluan hyvän terapeutin enemmän kuin melkeinpä mitään muuta tällä hetkellä. Siitä on niin paljon kiinni. Eivätkö terapeutit itse sitä ymmärrä? En halua ketään itseäni tyhmempää, joka kertoo minulle samoja asioita, jotka jo tiedän tai asioita, jotka ovat täysin asiaankuulumattomia. Haluan jonkun, joka antaisi minulle avaimia selvittääkseni pääni ja pärjätäkseni elämässä hieman paremmin.

Lääkäreitä

Nyt on tämäkin päivä lusittu. Jumppaa tuskin tulee tehtyä enää. Katsottiin äsken poikaystävän kanssa TV2:lta Pitkät jäähyväiset -dokumentti ja oli kyllä aika koskettava. Molemmat oltiin silmät kyynelissä ohjelman lopussa. En voi kuin ihailla sen miehen kaltaista ihmistä, joka jaksaa hoitaa sairasta vaimoaan. Etenkin se miten hän jaksoi olla positiivinen ja höpötellä vaimolleen kaikenlaista.

Kävin tänään siellä lääkärissä. Lääkäri katsoi korviin ja sanoi että juuri siinä vinkuvassa korvassa on mikäs muukaan kuin karva. Koski aika ihanasti kun lääkäri sen sieltä kaivoi pois. Vieläkin tosin korva jaksaa naksua ja poksua kun pureskelen ja muuta. Nieluun lääkäri ei saanut katsottua, koska nieluni on niin herkkä ettei pysty. Epäilee, että siellä voisi olla jotain tukosta. Sain nyt sitten myös jotain nuhaan tarkoitettua allergialääkettä. En kyllä ymmärrä miksi, mutta ehkä nuo tabletit saa kahdesti päivässä viikon ajan alas. Jos ei saa niin ei voi mitään. Herkkä nielu vaikeuttaa tuskastuttavasti myös lääkkeiden nielemistä. Toivottavasti en koskaan saa sellaista sairautta että olisi pakko niellä isoja tabletteja.

Hammaslääkäriin en päässyt, koska ajanvarausta ei ollut paikan päällä. Mikä ihme sellainen paikka on ettei ole päivystävää henkilöä?? Ja ajanvarauksen soittoaikakin on vain muutama tunti aamulla. Ehkä minä nyt sitten jaksan kärvistellä pari viikkoa sinne yksityiselle päästäkseni. Tänään ei ole niin paha ollut muutenkaan. Ehkä tämä tästä.

Illalla oli jostain syystä todella masentava olo. Suorastaan epätodellinen ja täysin epätoivoinen olo. Poikaystävällekin tuli sanottua kamalia asioita, mutta ehkä ne saa vielä korjattua tai pistettyä tämän tilan piikkiin. En halua sanoa sellaisia asioita enkä halua olla kamala. Se vain aina tulee siitä äärimmäisestä epätoivon tunteesta.

Nyt lääkettä ottamaan. Se on varmaan taas ihan oma taistelunsa.

She'd like to know God

Iltajumppa taas tehty, jee.

Hammas on alkanut nyt olla pahasti riesaksi, mutta tarkastusajan sain vasta reilun parin viikon päähän. Ylhäällä oleva viisaudenhammas alkoi siis eilen heti aamusta jotenkin hiertää alempaa ientä ja poskea tehden ne erittäin kipeiksi. Tavallaan poski jää joka kerta leukaa kiinni laittaessani väliin. Rasittavaa. Erehdyin lukemaan internetistä ihmisten kokemuksia viisaudenhampaiden poistosta. Kyllä siinä hyödyllistäkin tietoa sai, mutta enemmän meinasi tulla itku ja paniikki. Pelkään hammaslääkäriä todella ja viisaudenhampaiden kanssa leikkiminen kuulostaa pahemmalta kuin mikään muu. Huomenna käyn ehkä paikallisesta hammashoitolasta kysymässä mitä voisivat tehdä ilman että ihan lähtevät hampaita irti repimään. Sen jättäisin mieluummin yksityisen tehtäväksi kunhan jotain helpotusta keksisivät, että jaksan sinne asti.

Huomenna pitäisi muutenkin mennä lääkäriin, koska ajattelin korvaa näyttää siellä. Vinkuu ja naksuu nykyään ihan liikaa. Voisihan se mahdollisesti myös aiheuttaa pahoinvointiakin jollakin tasolla. Ihan liikaa olen kyllä viime aikoina joutunut käymään lääkärissä eikä tämäkään vuosi ala sen paremmin. Ehkä sitä kohta pääsisi rauhaan. Nuori ihminenhän tässä on niin luulisi terveydenkin kestävän kun ei elämäntavatkaan ihan hirveän kamalat ole.

Ei tässä paljoa muuta sanottavaa ole näiden terveyshuolien kanssa kamppaillessa. Vaikkeivät vakavia olekaan niin silti ärsyttäviä.

Tänään on ehkä rakkaimman lempilaulajani syntymäpäivä. Onnentoivotukset siis Peter Steelelle. Näinkin viime yönä juuri sopivasti unta Type O Negativesta. Paistelin siinä unessa ulkona nuotiolla lettuja ja ne liittyivät jotenkin Type O:n edellisen levyn biiseihin. Ilmeisesti jokaiselle biisille piti paistaa oma lettu tai jotain vastaavaa. Koomista. Olen niin iloinen, että Peter on selvinnyt hengissä näin pitkälle ja bändikin on vielä kasassa. <33

Aamu

Naapurit pistivät taas pyykinpesukoneen pyörimään ennen yhdeksää. Ei siinä mitään, mutta kun se kone on aivan makuuhuoneeni seinän takana ja pelkkä sen pyöriminen ilman linkousta kuuluu mainiosti tänne ja katkoo kaikki ajatukset. Sinne meni sitten se Danten lukeminen. Pakko yrittää hukuttaa sitä jyrinää läppärin hurinaan. Poikaystävä lähti jo ajoissa kaupunkiin hakemaan minulle kirjastosta tenttikirjoja, koska itselläni ei ole bussikorttia ja hän nyt vain on sellainen enkeli.

Uudenvuodenaatto meni hyvin. Ei mitään ihmeellistä. Katsottiin poikaystävän kanssa Notting Hill (en ole nähnyt paljoakaan leffoja joten poikaystävä saa sivistää minua). Se oli aika ihana elokuva, vaikka loppu olikin melko juustoinen. Oli siinä muutenkin aika arvattavia kohtauksia, mutta eihän se haittaa. Sitten keskiyöllä mentiin koiran kanssa katsomaan raketteja korkeammalle paikalle. Itse ei mitään räjäytelty. Koirakin oli ihan innoissaan mukana. Pomppi lumessa ja juoksenteli sinne tänne. Onneksi se ei säiky raketteja eikä mitään muutakaan sen koommin.

Uusivuosi siis meni ohi ihan noin vaan äkkiä. Joulu meni itse asiassa vielä nopeammin. En uskaltanut ennen aattoa paljoa sitä ajatella ja sitten aattona olikin minulla ihan käsittämättömän hyvä ja lämmin olo. En tiedä mistä se oikein tuli, mutta ei sitä enää sen jälkeen ole ollut. Oli myös kyllä käsittämätön ahdistus lahjoista, koska sain niin paljon ja yhden todella kalliinkin lahjan. Olisi paljon kivempaa mieluummin antaa toisille kun saada. Äiti ja isä nimittäin antoi minulle iPodin, jota kyllä toivoin, mutta en uskonut todellakaan saavani puheista päätellen. Se nyt sitten hieman ahdisti. Samoin kuin se, että poikaystävä osti ihan liikaa lahjoja vaikkeivät välttämättä kalliita olleet kuten sanoi. Olisinpa rikas niin voisin antaa kaikille ihania lahjoja. Tai voisihan sitä vaikka itse tehdä jotain kivaa, mutta se melko varmasti stressaisi liikaa.

Parina yönä peräkkäin koin nyt yölliset kauhukohtaukset tai ainakin niiksi niitä sanon. En tiedä ovatko varmasti niitä. Mutta kuitenkin heräsin yöllä aivan syvästä unesta yhtäkkiä ja olo oli ihan kamala. Ensimmäisenä yönä lähinnä fyysisesti, mutta seuraavana eli toissayönä henkisesti. Silloin oli kamala pelon tunne päällä ja sydämeni hakkasi hirvittävän lujaa vauhtia. Tänä yönä ei mitään tuollaista ollut. Olenko minä nyt tosiaan jotenkin hajoamassa tai niin stressaantunut ja masentunut, että tuollaistakin tapahtuu? Ei ole nimittäin koskaan ennen tapahtunut. Pelottaa, että tämä alamäki vain jatkuu ja tulee vain uusia ja uusia ongelmia ja vaikeuksia arkielämään.

Muitakin terveyshuolia on nyt ihan liikaa. Hammas tai mikälie ien on kipeä ja muutenkin pitäisi käydä siellä hammaslääkärissä. Kaikkea aivan liikaa. Onneksi poikaystävä on apuna ja soittelee jopa minulle lääkäriaikoja tai kyselee terkkarilta mitä aina pitää tehdä. En minä tuollaista ihmistä ansaitsisi olemaan kanssani.