Sekavaa

Blogi on niin helppo unohtaa. Enhän minä osaa sitäkään pitää tai kirjoittaa kiinnostavasti, jotta blogilla edes olisi joku tarkoitus. Sitten jää helposti myös ihan paperipäiväkirjan kirjoittaminen. Miksi sitä edes pitäisi, jos ei huvita...

Tunnen huonoa omaatuntoa kaikesta. Siitä miten kamala tyttöystävä olen. Siitä miten en ikinä saa mitään aikaan. Jopa jumppatuokioista on huono omatunto jo, vaikka en ole tehnyt niitä kuin ehkä kolme kertaa enkä ole edes päättänyt ottaa sitä tavaksi. Tuntuu etten ansaitse mitään. Ja tiedän, että siihen on syynsä. Se, että olen kamala ihminen suurimman osan ajasta enkä todellakaan ansaitse mitään ellen tee sen eteen kovasti työtä. Olen ilkeä/kamala/laiska/ikävystyttävä eikä minulla todellakaan ole mitään arvoa. Kunhan nyt vain satun olemaan täällä.

Olen meinannut tänään jo kahdesti nukahtaa päivällä. Ehkä siitä voi syyttää naapureita, jotka jälleen laittoivat pyykinpesukoneen päälle ennen kahdeksaa aamulla. Se jyrinä kuuluu liian hyvin seinän läpi. Jotenkin tänään vielä pahemmin kuin aikaisemmin. Sitä ehti miettiäkin, sillä he pesivät pyykkiä toisenkin kerran päivän aikana. Odottelen tässä, jospa kolmas kerta vielä toden sanoisi. Miten yhdeltä tai kahdelta ihmiseltä voi tulla niin paljon pyykkiä... Tai mitä nyt ikinä tekevätkään. Olen siis ollut tänään erittäin väsynyt. Mutta milloinpa en itse asiassa olisi... Nyt sitä vain lisää allergialääke, jota lääkäri määräsi rutisevaan korvaani. En puolen kuurin jälkeen vieläkään tiedä mitä helpotusta piristävän allergialääkkeen käytöllä on korvaani. Se lääke on nimenomaan piristävä eli en ole öisin saanut kovin helposti nukuttua, mutta kyllä se myös allergialääkkeille tyypillisesti aiheuttaa melkoista uneliaisuutta. Melkoinen oravanpyörä? Onneksi sivuvaikutukset ehkä tuntuvat hieman helpottavan, mutta siltikään en ole huomannut mitään varsinaisia vaikutuksiakaan.

Viime päivinä olen taistellut tenttiin lukemisen kanssa ja jopa pysynyt aikataulussa kolmen päivän ajan. Hurraa minä! Siltikään en ole tyytyväinen. Pitäisi lukea enemmän. Pitäisi ymmärtää enemmän... En ole tyytyväinen mihinkään. Joskus sentään tuli hyvä olo siitä, että sain luettua, ei vaan nyt. Ilon aiheena on ollut viimein postin mukana saapunut Emilie Autumnin The Asylum For Wayward Victorian Girls -kirja. Sen osalta vuorostaan harmittaa se, etten voi lukea sitä milloin ja miten paljon haluan, vaan ensin on saatava tenttiin luku alta pois ja sitten olenkin jo niin väsynyt, että ei jaksa niin paljoa kiinnostaa. Epäreilua.

Masentaa. Aika lipsuu pois enkä ikinä saa tehtyä niitä asioita, joista sanon, että "silloin joskus...". Tiedostan asian, mutta silti en vaan löydä työkaluja sen korjaamiseen. Entä jos kohta havahdun ettei aikaa enää olekaan. Enkä jaksa välittää edes siitä ajatuksesta tarpeeksi.

Minulle olisi ehkä tiedossa uusi terapeutti. Vaikea sopeutua ajatukseen, koska siitä pitäisi maksaa jonkin verran, ei paljoa, mutta tarpeeksi ollakseen ehkä liikaa joskus opiskelijabudjetilla. Enkä voi uskoa, että minulle löydettäisiin juuri sopiva terapeutti ainakaan ensiyrittämällä. Haluan hyvän terapeutin enemmän kuin melkeinpä mitään muuta tällä hetkellä. Siitä on niin paljon kiinni. Eivätkö terapeutit itse sitä ymmärrä? En halua ketään itseäni tyhmempää, joka kertoo minulle samoja asioita, jotka jo tiedän tai asioita, jotka ovat täysin asiaankuulumattomia. Haluan jonkun, joka antaisi minulle avaimia selvittääkseni pääni ja pärjätäkseni elämässä hieman paremmin.