Valintahaastattelu

On se niin kiva tämä aika vuodesta varsinkin kun se nyt pitää elää uudelleen toisena vuonna putkeen. Eli opiskelemaan haku. En edes oikeasti tiedä minne haluaisin, mutta pahinta on se että paikka pitää valita jotenkuten sen mukaan että missä ei olisi mitään KAMALAA. Kamalaahan on siis esitelmät, puhuminen ja kaikki sellainen. Tuskin niitä voi missään edes välttää... Silti yritän. Harjoitushan tekee mestarin ja niin edespäin, mutta itselläni se ei ole toiminut. Jännittäminen on mennyt vain pahemmaksi. Enkä edes osaa sanoa sitä varsinaisesti jännittämiseksi.

Nyt on sitten tullut postissa kutsu valintahaastatteluun. Taisi tulla jo viime viikolla se kirje. Tällä viikolla olen sitten jo oikeasti jännittänyt sitä! Mahaan koskee, huono olo ja koskee vielä vähän lisää mahaan, ahdistaa. Enkä ole vielä edes täyttänyt sitä kyselyä tai lähettänyt ilmoittautumislappua. Eihän ne vielä edes tiedä olenko tulossa ja silti jännittää! En itsekään vielä tiedä olenko edes menossa. Se kuulostaa aikalailla pahimmalta tilanteelta minne voin itseni saattaa. Yritän psyykata itseäni ja hetkellisesti se toimiikin, mutta kun elimistö ei vain usko mitä aivot sanovat.

Kai sitä pitäisi vain ilmoittautua ja kärsiä nämä kolme viikkoa rohkeasti. Hauskaa se ei kyllä todellakaan tule olemaan. Tunnin haastattelun takia tällaistä?? Ei reilua. Sitä paitsi tiedän aika tarkkaan että minä tulen sinne pääsemään opiskelemaan. Kunhan nyt vain saisin itseni sinne haastatteluun ja saisinkin mutta hieman hankalaa se on jos olen pää vessanpöntössä tai vastaavaa. Sinne ei ole paljoa hakijoita ja minulla on ihan suht hyvät ylioppilasarvosanat ja se on kuitenkin "vain" ammattikoulu. Pakkohan niiden on näin tunnollinen ylioppilas ottaa. Haluan sinne opiskelemaan, mutta silti pelkään ettei se opiskelu olekaan sellaista kuin kuvittelen. Tietenkin kuvittelen myös pahinta, mutta silti toivoisin että vaatetusala olisi juuri sitä itseään että tehdään vaatteita. Eikä leikitä. Muutenkin kamalaa mennä niiden teinien kanssa kouluun.

Pitäisi jotenkin selvitä tästä kaikesta. Inhottavaa aikaa tämä kevät ja silti se on niin kivaa aikaa. Kun on valoa ja kaikkea. En edes tiennyt että voisin pitää keväästä, mutta ilmeisesti sitten niin. Kunhan joku vain keksisi jonkin pillerin, jolla saisi mahakivut pois kun jännittää. Tai jos joku osaisi terapioida minusta tuon jännittämisen pois. Se alkaa olla aikalailla ylimitoitettua enkä itse osaa sille oikein mitään tehdä. Yritän kyllä. Se vain on liian vahvaa. Ehkä syksyllä voisin miettiä terapiaa uudestaan... Ja elättelen toivoa että vaikka koulukuraattori osaisi sitten tulevassa opiskelupaikassa auttaa. Ettei tarvitsisi itseään ihan tappomeininkiin laittaa.

Pitäisi aloittaa yliopistonkin pääsykokeisiin lukeminen. Ne eivät sentään jännitä, vaikka joitakuita kuulema jännittääkin. Eihän sinne mennä kuin kirjoittamaan ja istumaan? Mitä jännittävää siinä on... No ehkä ne vähän itseänikin jännittävät, mutta se ei ole mitään verrattuna esimerkiksi juuri tuohon haastatteluun. Hrrr. Minähän jännitän nykyään kaikkea.

Päivät kuluvat tässä nyt kotitöitä tehdessä ja koiran kanssa ulkoillessa. Luen erästä blogia alusta ja yritän päästä siinä ajan tasalle. Pitäisi lukea myös kirjoja, mutta se maistuu nyt hieman puulta kun sitä sai tenttejä varten niin paljon urakoida. Pääsin kyllä tentit läpi ja nyt pitäisi vain saada todistus perusopinnoista, jee! Osaanhan minä jotain. Kunhan ei tarvitse esiintyä...

In loving memory of Peter Steele

14. huhtikuuta kuoli palanen minuakin.

Ei tätä pysty käsittämään.

Vaikka kaikki tämä tuntuu typerältä ja säälittävältä niin tiedän miltä tuntuu menettää joku läheinen. Ja tämä tuntuu samalta.

Miksi kaikki tärkeimmät lähtevät?

Tulee kamala ikävä ja pelottaa että muutkin katoavat. Silti pelko on suurimmaksi osaksi kokonaan poissa. Mitä väliä tällä hetkellä on melkeinpä millään? Mitä väliä jollain lakolla tai koirankakoilla tien varressa?

Maailmasta on poistunut hieno ihminen. Maailma on taas astetta huonompi paikka. Ja nyt pitäisi löytää jostain se uusi toivonkipinä. Type O Negative on muuttanut elämääni paljonkin ja parempaan siis. Kasvattanut, ollut ajatuksissa läsnä ja seurana musiikin muodossa. DVD:tkin on moneen kertaan katsottu. Aina olen toivonut että vielä livenäkin heidät ja Peterin näkisin. Nyt se toivo on mennyt ja sen asian kanssa on opeteltava elämään. Tavallaan elämässäni ei mikään näkyvästi muutu, mutta silti muuttuu melkein kaikki.

You changed me forever.

Peter Steele 1962-2010

If you feel better

Aikaa on taas vierähtänyt. Ei sillä että se olisi mennyt nopeasti. Enimmäkseen sellaista matalalentoa tämä on ollut, aallonpohjalla maleksimista. Nytkin olen ollut viikon melkein kipeänä ja antiobioottikuurinkin eilen sain. Väsyttää kamalasti eikä tenttiin lukemisestakaan ole oikein tullut mitään. Miten oikein ehdin ne kaikki kirjat lukea...

Kesätyöt stressaa ja pääsykokeet ja enemmän vielä se että sinne opiskelemaan varmaan pitäisikin sitten syksyllä mennä. Kesätöitä ei vielä ole tiedossa ja ahdistaa nimenomaan se että JOS niitä saa. Käsittämätöntä. En vain tunne jaksavani mitään töitä tällä hetkellä, mutta kai se olisi rahaa hieman tienattava, jos aiomme pois muuttaa täältä vanhempien nurkista. Sitten pitäisi vielä niistä opiskelupaikoista päättää luultavasti mihin menee, jos niihin pääsee.

Kauhea kaipuu näkemään Depeche Mode uudestaan! DM:ää on tullut kuunneltua melkoisesti. Poisonblackin uuden levyn pyöräytin kuuntelussa ehkä kahdesti ja sitten se jäi. Pitäisi ehkä kuunnella sitä enemmän että se aukeaisi, mutta kun ei huvita. Depeche Mode himottaa paljon enemmän. Stripped on ollut viime päivien suosikki. Ne sanat ovat jotain maagista, samoin kuin se tunnelma ja tietysti Daven ääni. Ehkä tulisivat uudestaan Suomeen vaikka 2014?

Kaikesta huolimatta tämä päivä tuntuu olevan hieman parempi. Oli mukava herätä kun ei koskenut mihinkään.