Selvisi se eräs asia nyt sitten kuitenkin ja vieläpä hyvin. Onpahan yksi murheen aihe vähemmän. Nyt ahdistaakin sitten kaikki mahdolliset kouluhommat. Ja tietenkin tämä yksinolo. Jo ensimmäisen päivän jälkeen on aika rasittavaa kun pitää koiraa käyttää ulkona kolmesti päivässä ja muutenkin tehdä kaikkea kotihommaa. Miten sitä koulun kanssa vielä jaksaa... Huomenna ajattelin sinne mennä, vaikka olisinkin vielä vähän kipeä. En halua jäädä jälkeen. Voihan sieltä aina pois lähteä, jos olo yltyy pahemmaksi.
Haluaisin sen varusmieheni jo takaisin kotiin sieltä. Saatiin juuri äsken juteltua puhelimessa kolme varttia. En tajua niitä inttileskiä, jotka sanovat ettei miehistä mitään kuulu... Kuuluu ainakin tuosta ihan hyvin päivän mittaan. Olen hitusen ylpeäkin kun oli kuulema saanut jo moneen otteeseen kehuja punkan ja pinkan teosta ja jostain muustakin.
Suunnilleen rakastan puhelimen naksahdus-viestiääntä nyt. Ennen en ole sitä koskaan käyttänyt. Nyt saa olla päällä, kun viestit on vähän harvinaisempaa herkkua.
Jospa sitä nyt menisi unta houkuttelemaan. Aamulla sitten aikaisin ylös ja taas koiran kanssa ulos ennen kouluun lähtöä. *huokaus*
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti