My worst nightmare

Neljäs viikko on jo pyörähtänyt käyntiin... Miten tämä aika näin nopeasti on mennyt? Vastaus on varmaankin, että sairastaessa. Poika on edelleen kipeänä. Jo kahtena viikonloppuna se on vaan käynyt kotona yskimässä ja kuumeilemassa. Nyt yskä on jo niin kamalaa, ettei mitään rajaa. Surku oli eilen laskea se takaisin kasarmille. Siellä ilmeisesti nyt epäilevät, että astma olisi O:lla puhjennut uudestaan. Syytän kaikesta varuskunnan homeisia rakennuksia, joissa joutuvat olemaan. Saatan jo melkein kuulla vapautuksen ilosanoman, mutta ollaan nyt tässä vaan vielä ihan rauhassa. En vain haluaisi, että toinen menettää terveytensä jonkin niin typerän pelleilyn takia.

Vapautus maistuisi tänään muutenkin. Heräsin aamulla neljältä kamalimpaan painajaiseen aikoihin enkä millään saanut enää unta sen jälkeen. Painajaisessa O kuoli ja kaikki oli jotenkin absurdia, mutta hyvin hyvin intensiivistä. Kammottavaa miten aivot voivat jostain keksiä tuottaa juuri sellaisen painajaisen, joka minusta on pahinta laatuaan. Pitäisikö omaa alitajuntaansa oikein pelätä? Olen jo hieman luottanut siihen, että eivät unet niin pahasti temppuile, ettäkö sattuisi juuri sellainen kiduttava painajainen kohdalle. Niin sitä sitten joutui melkein oksentamaan herätessään kun oli niin paha olla. Tavallaan en haluaisi, että aivonikaan tiedostaisivat asioita, joita pelkään eniten. Sittenhän joku voi kaapata ne sieltä ja tietää, miten tuhota minut... Hassu ajatus.

Kumma kyllä ei ole edes väsyttänyt koko päivänä. Ei yhtään! Ja minähän en koskaan ole virkeä. Nyt olen saanut jopa sitä yhä roikkuvaa portfoliota rutistettua kasaan. Hämmästyttävää... Tällaiselta varmaan normaaleista ihmisistä yleensä tuntuu. Miten tällaista tehokkuutta jaksaa? Haha.

Voisin taas pikkuhiljaa painella sänkyyn. Pelottaa kyllä uudet painajaiset hieman sekä tuleva kahden viikon yksinäisyys. Ehkä yksinäisyyttä helpottaa joku iltaloma ja vanhempien luona käynti. Se jää nähtäväksi. Oli jo tosi kivaa, kun isä kävi täällä tänään pikaisesti. Se niin kyseli, että miten me koiran kanssa pärjätään.

Ehkä huominen ei olekaan kamala? Vaikka pelkäänkin. Väsyttää ehkä tämänkin päivän edestä... Mutta huomisen ruokakin on jo järjestetty tänään niin eipähän tarvitse siitäkään murehtia. Päivä kerrallaan. Pitäisi oppia luottamaan... Mihin tässä luotat? Pelkään niin, että jotain pahaa tapahtuu taas kohta. Onneksi on kaikkea pientä kivaa tekemistä kuten lukemista ja isoäidin neliöiden virkkaamista, mistä innostuin tässä viikonloppuna. Tekeillä on nyt peitto virkkaamalla, sellainen pieni projekti antamaan käsille ja aivoille näperrettävää.